Mitä on kasvatustiede?

1. Modernin kasvatustieteen synty

Kasvatusta on ollut jollakin tasolla niin kauan kuin ihmisiäkin on ollut. Modernin kasvatustieteen alkuajankohtana pidetään 1600- luvun J.A. Comeniuksen aikaa. Commenius piti kunnollista kasvatusta ihmisyyden edellytyksenä ja kirjoitti kirjan Didactica Manga, joka on pohja nykyisen peruskoulutuksen idealle. 1700- luvun loppupuolisko oli niin kutsuttua valistuksen aikaa. Valistuksen uskontunnustus eli credo oli luottamus järkeen, tietoon ja tieteeseen. Saksan Hallen yliopistoon perustettiin 1770-luvun lopulla pedagogiikan ensimmäinen oppituoli, johon professoriksi nimettiin F.A.Wolff. Edistysuskon kriitikko 1700-luvun puolivälissä vaikuttanut J.J. Rousseau kirjoitti ”luonnonmukaisen kasvatuksen” ideasta ja kasvatuksen myötä vapaaksi tulemisesta. (Siljander, 2014., Pikkaraien 2017.)

Filosofi ja pedagogiikasta luennoinut I. Kant kyseenalaisti Rousseaun ajatuksen kasvatuksen eli pakotuksen myötä vapaaksi tulemisen. Rousseau kysyi; ”Miten voi edistää vapautta pakolla?” Tämä ajatus on pedagoginen paradoksi eli ristiriitainen ja järjenvastainen väite. Teoriassa tämä ei voi olla mahdollista ja paradoksi on tänäkin päivänä keskustelun aiheena. (Siljander, 2014.)

Kasvatustieteen alkuvaiheessa 1700-1800-luvun taitteessa alkoi kasvatustieteelle määräytyä vakinaista asemaa ja omaa käsitteistöä. Oma käsitteistö mahdollistaa kasvatusta koskevien kysymysten tarkastelun ja keskustelun. Kasvatustieteen perustaja pidetään J.F.Herbartia, joka vaati kasvatustiedettä omaksi tutkimusalakseen. (Siljander, 2014.)

2. Kasvatustieteen pääsuuntaukset

Kasvatustiede ei ole yhtenäinen vaan se on jakautunut eri suuntauksiin, jotka poikkeavat toisistaan ajattelutavoilta. Kolme pääsuuntausta ovat hermeneuttinen-, empiirinen- ja kriittinen suuntaus. Pääsuuntausten lisäksi on vielä pragmatistinen- intraktionistinen- ja konstruktivistinen suuntaus. (Pikkarainen 2017.)

Hermeneuttista kasvatustiedettä on alun perin kutsuttu henkitieteelliseksi pedagogiikaksi. Herbartin ja T. Zillerin pedagogisesta ajattelutavasta juontuneen hermeneuttisen suuntauksen perustajana pidetään W. Diltheytä. Henkitieteellisessä pedagogiikassa ratkaisuja kysymyksiin haetaan kulttuuritieteestä ja ihmisen tutkimisen ainutlaatuisuudesta. (Siljander, 2014.)

Hermeneuttisen pedagogiikan rinnalla 1800- luvun lopulta alkaen on vaikuttanut empiirisen kasvatustieteen suuntaus. Empiirinen tarkoittaa kokemusperäistä ja kasvatustiede mukailee luonnontieteiden kehitystä ja kokeellista psykologiaa. (Siljander, 2014.)

Kriittinen kasvatustieteen suuntaus syntyi 1960- luvun murroksessa. Suuntauksen keskeisiä kehittelijöitä ovat Saksassa akateemisen koulutuksen saaneet K. Mollenhaur, H. Blankertz ja W. Klafki. He opiskelivat hermeneuttisen pedagogiikan vaikutuspiirissä 1950- ja 1960- luvulla, mutta alkoivat myöhemmin erkaantua henkitieteellisestä suuntauksesta. Kriittinen suuntaus painottaa yhteiskuntatieteellisyyttä ja on helposti epä-pedagoginen. Kriittisen kasvatustieteen ajattelutapa, on monin osin ihan päinvastainen empiiriseen ajattelutapaan verrattuna.  (Siljander 2014.)

3. Tutkimuskohde

Kasvatustiede voidaan lyhyesti määrittää kasvatusta ja opetusta tutkivaksi tieteeksi. Kasvatustieteen termi vakiintui Suomessa vasta 1960- luvulla. Siihen asti puhuttiin kasvatusopista. Kasvatustieteessä tutkitaan kasvattajan ja kasvatettavan toimintaa ja siihen liittyviä ongelmia koko kasvatuksen alueelta. Kasvatus on kasvattajan vaikuttamista kasvatettavaan niin, että saa hänet tekemään asioita haluamallaan tavalla ja eri tavalla kuin kasvatettava muuten tekisi. Kasvatusta voidaan myös kutsua vaikutukseksi, pakoksi tai rajojen asettamiseksi. Kasvatusta tapahtuu koko elämän ajan kotikasvatuksesta aikuiskasvatukseen ja nykyään puhutaan lisäksi vanhuskasvatuskesta. (Pikkarainen 2017., Itä-Suomen yliopisto 2017.)

Kasvatuksessa on neljä periaatetta, joiden mukaan kasvatustiede on jakautunut eri osa-alueisiin:

1) Sivistyskykyisyys (ihminen on sivistyskykyinen)	≈	Kasvatuspsykologia
2) Vaatimus itsenäiseen toimintaan	≈	Didaktiikka
3) Kontekstuaalisuus (inhimillisen toiminnan ympäristö)	≈	Kasvatussosiologia
4) Sivistyneempi tulevaisuus	≈	Kasvatusfilosofia

 (https://wiki.oulu.fi/display/ktpk/Pedagogisen+toiminnan+teoria.)

Kasvatustieteilijällä on deskriptiivinen ote tutkimukseen. Hän ei ota kantaa miten asioiden pitäisi olla vaan ainoastaan kuvailee miten asiat ovat tällä hetkellä. Kasvatustieteilijä voi esimerkiksi tutkia osaavatko kolmannen luokan opiskelijat kertotaulun, mutta hän ei ota kantaa pitäisikö heidän se jo osata. Koulu on eniten tutkittu osa-alue kasvatuksesta johtuen sen vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Pikkarainen 2017.)

Kasvatustieteilijä tuottaa kohdeteoriaa, joka mahdollistaa keskustelun, reflektion ja auttaa ymmärtämään käytäntöä eli tutkittavaa kohdetta. Kasvatustieteen pääasiallinen tarkoitus on tuottaa tieteellistä tietoperustaa opettajan ammattiin ja perustaa kasvatustoiminnan kehittämiseen. Kasvatustiede tutkii ihmisen koko elämän ajan tapahtuvaa sivistystä, oppimista ja kehitystä sekä niihin liittyviä kysymyksiä tai ongelmia ja aiheen laajuuden vuoksi on haastavaa hahmottaa kokonaisuutta. Kasvatustieteen tutkimuksessa olisi kyettävä tarkastelemaan kasvatustapahtumaa kokonaisuutena eli yksilöllisen ja yhteiskunnallisen merkityksen yhdistymistä. (Pikkarainen 2017.)

Metateoreetikko tarkkailee kasvatustieteilijää ja tuottaa teoriaa hänen/heidän toiminastaan. Metateoria on teoriaa siitä, miten kasvatustiedettä tutkitaan. (Pikkarainen 2017.)

4. Pedagogiikka

Kasvattajan ja kasvatettavan välistä toimintaa kutsutaan pedagogiseksi toiminnaksi. Pedagogiikka sana on saanut juurensa antiikin kreikasta ja on silloin tarkoittanut pojan- ja myöhemmin lapsen kasvatusta. Nykyään pedagogiikka tarkoittaa kaikkea kasvatuksellista toimintaa iästä tai sukupolvesta riippumatta. (Pikkarainen 2017.)

Kasvatuksen tarkoituksena on tuottaa sivistystä. Sivistys sana on ollut kasvatustieteessä yli 200 vuotta, mutta sitä käytetään eri yhteyksissä toisin tavoin. Sanalla ei myöskään ole englanninkielistä vastinetta, saksan kielessä bildung tarkoittaa sivistystä samassa tarkoituksessa. Sivistys tarkoittaa kasvatustieteessä prosessia - ihmiseksi tulemista (ihmisyyttä). (Pikkarainen 2017.)

Ihminen on luonnostaan sosiaalinen, joten yhteiskunnan jäseneksi tuleminen eli sosiaalistuminen on osa kasvatusta ja siitä seuraavaa sivistystä. Sivistyneisyyteen mielletään vapaus ja itsemääräämisoikeus. Toinen pedagoginen paradoksi onkin; Miten voi tulla vapaammaksi ja samalla sosiaalisoitua? (Pikkarainen 2017.)

Kasvatustieteen tutkimuksessa on tavoitteena/haaveena saada aikaan yleispätevää kasvatustieteen teoriaa, yleistä pedagogiikkaa. Yleisessä pedagogiikassa hahmotellaan ratkaisua paradoksiin.  Kaikki kasvatustieteilijät eivät tätä hyväksy vaan ovat sitä mieltä, että pedagogisessa toiminnassa on niin erilaisia tilanteita, ettei niistä voi tehdä yleistä teoriaa. (Pikkarainen 2017.)

Käytännön kasvatustyössä tarvitaan pedagogista tahdikkuutta, joka tarkoittaa hyviä ja toimivia pedagogisia ratkaisuja vaihtuvissa tilanteissa. Tahdikkuus vaatii kasvatettavan huomioimisen lisäksi kulttuurin tuntemista, toiminta kykyä ja reflektiota koko toiminnan ajan. Reflektio tarkoittaa oman toiminnan pohdintaa, arviointia ja peilailua aikaisempiin kokemuksiin. Valmiita pedagogisia toiminta malleja joka tilanteisiin ei voida antaa, mutta jokaisella tulee olla oma ”työkalupakki” valmiina, jota voi hyödyntää vaihtuvissa tilanteissa. (Pikkarainen 2017.)

5. Toiminta ja teoria

Toiminta on tekojen muodostama kokonaisuus, jolla on jokin tavoite. Toiminta on kehämäistä; subjektin eli olion toiminta vaikuttaa ympäristöön ja ympäristö vaikuttaa subjektiin. (vuorovaikutus). Sisäinen toiminta on ajattelua joka sisältää suunnittelua ja arviointia. Inhimillinen toiminta on ihmisyyttä. Inhimillinen toiminta edellyttää kielellisyyttä, historiallisuutta ja vapautta. (Pikkarainen 2017.)

Pedagogiseksi toiminnaksi kutsutaan käytäntöä, joka ratkaisee pedagogisen paradoksin. Käytännön pedagogiikka toisin sanoen arkiteoria on sitä teoriaa, jota esimerkiksi kouluissa ja kotona käytetään. Arkiteoria voi perustua osaksi tieteeseen, mutta siihen liittyy lisäksi uskomuksia, kokemuksia, näkemyksiä ja perintötietoa. Arkiteoria on luonteeltaan preskriptiivistä eli kantaa ottavaa ja arvottavaa. Arkiteoriassa ei uskota, että on vain olisi yksi ainoa totuus vaan voi olla monta totuutta. Arkiteoria voi olla totta tai sitten ei. (Pikkarainen 2017.)

Kielellisten teorioiden arkiteorian ja tieteellisen teorian lisäksi on olemassa paljon hiljaista teoriaa, jota arkikielessä nimitetään usein hiljaiseksi tiedoksi. Hiljainen teoria on tapoja, rutiineja ja taitoja joita ei osata tai välttämättä haluta pukea sanoiksi. Hiljainen teoriaa on kaikista suurin osa teorian määrästä. (Pikkarainen 2017.)

Lähdeluettelo

Itä-Suomen yliopisto: keskeisimmät käsitteet

www2.uef.fi/en/aducate/keskeisimmat-kasitteet

Pikkarainen Eetu, 2017: Kasvatustieteen peruskurssi, luentotallenteet

Pikkarainen Eetu, 2011: Kasvatustieteen peruskurssi, https://wiki.oulu.fi/pages/viewpage.action?pageId=20692626

Siljander, P. 2014: Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen